"Tahi vaikka elukaksi metsään", runoili Jussi.
"Se minusta on niin ihmettä, ettei voi", sanoi Lassi. "Ja elukkana olisi lystimpi kuin ihmisenä, uskotko, villielukkana kuitenkin."
"Niin, kun kuolisi, pistäytyisi vain maassa", sanoi Jussi. "Muuttuisi toiseksi taas, ottaisi vain maasta voimat ja niin eläisi eri eläiminä, se olisi somaa."
"Jos olisi näin ihmisenä, sitten pistäytyisi maahan, tulisi kukaksi, sitten kuolisi, pistäytyisi maahan, tulisi villielukaksi, sitten kuolisi metsään, syntyisi linnuksi. Lintuna olisi kaikkein sominta olla, eikö sinustakin", kysyi Lassi.
"Olisi", sanoi Jussi.
"Tässä on äidille lahja."
"Onko se runo?"
"On", sanoi Lassi. "Ja jos olisin lentolintunen, kävisin äidin ikkunan takana ja nokkaseisin ikkunaan, uskotko, ja visertäisin siinä. Ja kun äiti kaipaisi poikaansa, nokkaseisin sille vaan."
"Mutta eikö äidillä olisi ikävä silloin, kun on ikävä muutenkin olla ihmisenä", kysyi Lassi.
"On", sanoi Jussi. "Niin kankelon ikävä. Niin niillä aikaihmisillä on ikävä aina, uskotko? Ne eivät telmi, ne eivät naura, niillä on vaikeata, tiedätkö, rahan ja muun tähden. Ei mitään iloa. Kaikki on aina samanlaista. Ja paljon syntiä, tiedätkö."