"Silloinkin kun me kysyttiin tankista, että mitä sillä tehdään, äiti sanoi vain, että se on kone, kone. 'Mikä kone', minä kysyin. 'Sotakone, sotakone, en tiedä tarkalleen mikä', sanoi se vain. Vaan minä tavasin sitten, kun näin sen kuvan lehdessä, tavasin, että se on sotahirviö ja sillä tehdään murhia ja tapetaankin. Ja ne varsin antavat sen tehdä, että vain vahinkoa tulisi paljon ja kuolemata. Se on sellainen keksintö se. Se lakaisee vain ihmisiä, uskotko, kuin heinää. Mutta lapset eivät saa sitä tietää, ei ampumista eikä muuta heidän häpeäänsä nähdä. Sillä siellä on lasten isiä, joita ammutaan ja lapsista tulee orpoja. Se on se häpeä, jota heidän täytyy peittää. Minä keksin sen yhtenä iltana. Vaan älä sano sitä äidille, ethän", kysyi Jussi.
"En sano", vakuutti Lassi.
"Sinä sanot ehkä."
"Saat ottaa kaikki minun säästöni, jos sanon", sanoi Lassi.
"Jos unohdat."
"Sano 'koululainen' niin muistan pitää salaisuuteni, sillä ensi vuonna olen koululainen. Tahi ei, minä kirjoitan sinulle sitoumuksen ja annan sen taskuusi. Saat pitää sitä aina luonasi", sanoi Lassi.
"Kirjoita. Sitten minä sinuun paremmin luotan", sanoi Jussi.
"Tässä on sitoumus", sanoi Lassi.
"Nyt minä sinuun luotan", sanoi Jussi, otti laatikostaan paperin ja näytti sitä Lassille. "Katsos, näin minä kirjoitin isälle ja panen tämän nuppineulalla hänen tyynyynsä iltasella."
"Se onkin paras keksintö", sanoi Jussi.