"Ahnehtia jalkoja tahi muuta, appelsiineja tahi käsiä tahi muuta, se ei ole viisasta", arveli Lassi.
"Mutta ihminen on ahnekin. On tuhma. Näin sota-aikana kuitenkin, uskotko. Söisi ainakin appelsiineja ja omenoita ja hyvyyksiä, söisi tämän maailman suuruisia sokeripaloja, uskotko", sanoi Jussi.
"Uskon. Vaikka pyramiidin kokoisia", sanoi Lassi. "Eikä kiltteyttä silloin ajatteleisi eikä siitä välittäisikään."
"Ei kotona", myönsi Jussi. "Mutta kylässä välittäisi. Siellä ei saa syödä liikaa. Siellä pitää muistaa sanoa, kun toista kertaa tarjotaan, 'ei kiitos, ei enää!' Vaikka kyllä kylässä aina hyvää on. 'Ei kiitos' vain sanoa. Se on kankelota."
"Mutta äiti sanoi, että saa joskus ottaa toisenkin kerran", sanoi
Lassi.
"Mutta milloinka, sitä en tiedä. Kysyä ei saa. Muistatko, mitä on sanottu?"
"Muistan. Ja siellä Mailin luona kun oltiin, sanoi äiti edeltäpäin, 'muistakaa pojat että on sota-aika', 'kyllä' sanottiin. Mutta kaikki muut saivat suklaata lisää, minä sanoin, 'ei kiitos, en jaksa enää' valehtelin niinkuin aikaihmiset. Mutta kaikki muut jaksoivat, se oli kankelota", sanoi Lassi.
"Ja kotona et sitten syönyt illallista, sanoit vain 'ei kiitos, en jaksa'."
"En tahtonut, niin", sanoi Lassi.
"Mutta äitipä kun kysyi minulta, minä sanoin sen syyn ja äiti sanoi, että olisit voinut ottaa", sanoi Jussi.