EEDIT: Oliko se rauhanaikuinen elämä mitään elämää? Kyllä oli kuollutta ja kyllästyttävää köyhyyksineen ja alituisine puutteineen. Mielessä aina: mistä saada rahaa, rahaa?
LIINA: Niin, rahaa!
EEDIT: Rahaa! Sen ympärillä saa ajatus aina pyöriä. Onneni — mitä se — ei, sieluni autuuden rahasta möisin. Ja enkö sitä ole tehnytkin! Tietysti olen sen tehnyt.
LIINA: Jokainen sen tekee.
EEDIT: Olen ajatellut omaa tilaani ja kaikkien naisten tilaa ja koko ihmiskunnan tilaa samalla. Sillä toisekseen; tyydyttääkö tämä myydynkään naisen asema ihmistä? Mikä on rahapalkkani? Katso, mikä asu! Pusero paikattu, hame iänikuinen, kengät rikki. Ompelin niitä juuri mustalla rihmalla, niin etten uskalla oikein lujasti astua.
LIINA: Hullua, ha-ha-haa!
EEDIT: Hullua, ha-ha-haa! Mutta yhtä hyvin voisin itkeä. Olen joka tuttavaltani lainannut rahoja Jaakon tietämättä. Jaakko raivostuisi, jos tietäisi. Hyvä Jumala, miten mies voi olla yksinkertainen. Miten ostaa kalliit ruokatarpeet, maksaa vuokrat ja muut, kun rahaa ei ole muulloin kuin kuun ensimmäisenä päivänä. Jos tietäisit, missä alennuksessa ja kurjuudessa päiväni kuluvat!
LIINA: Samahan on kaikilla.
EEDIT: Ei ihan kaikilla. Kuuluvatpa jotkut elävän kuin viimeistä päivää. Häpeä ihan. Mutta miten mielelläni minäkin viimeistä päivää eläisin.
LIINA: Ha-ha-haa!