JAAKKO: Se ei ollut mitään.
EEDIT: Mutta niin tyhjä kuin meidän välimme hänen kanssaan ei mikään väli voi olla.
JAAKKO: Tiedän, tiedän sen.
EEDIT: Mutta hänpä osasi kääntää maailman ylösalaisin, tahi itsekö lienen ruvennut sitä niin hullusti katselemaan, katselin sitä kuin minkä kieron lasin läpi — ei, rahan läpi. No, arvaat mitä näkee, jos rahaan katsoo! Rahan näkee, ei muuta mitään. Sano, miten niin voi olla kuin noiduttu.
JAAKKO: Ymmärrän, hyvin ymmärrän. Noiduttu, se on hyvä sana.
EEDIT: Niinkö? Mutta sinäpä vasta hyvä olet.
JAAKKO: Hyvä — niinkö? Ei, sinäpä vasta hyvä olet.
EEDIT: Minä — niinkö? En toki. Ei, minä en ole mitään. Vain tyhmä, tyhmä, — sinun oma, tyhmä — entinen vaimosi?
JAAKKO (avaa sylinsä): Minun? Niinkö? Oma, oma tyhmä — armas vaimoni!
EEDIT (heittäytyy Jaakon syliin): Armas! Niinkö? Anna anteeksi tälle tämän tyhmyys — annathan!