KATARIINA: Tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan. Neuvokaa nyt, hyvä Karhu, neuvokaa, mitä köyhän vaimon on paras tehdä tähän maailman aikaan. Onko tähän nyt kaaduttava? Rahaa ei ole, työtä ei ole, syömään ei pääse. Isällä ei ole ollut valokuvaustarpeita pitkiin aikoihin.
EEDIT: Ja työväkikin käy paremmissa liikkeissä nykyään.
HERMAN: Parempia kun ei ole kuin meidän liikkeemme Lahjan kanssa.
KATARIINA: Ja sanoin Karhulle, että väärin oli pakottaa Lahjaakin ainaiseksi isän apulaiseksi, palkattomaksi työläiseksi.
LAHJA (itku kurkussa): Mutta sitä sinä et saa sanoa. Minä olen isän apulainen. Minä en palkkaa tahdo. Kaikille sinä paljastat kotiolot. Minä, minä en sitä salli, näetkö!
HERMAN: No, Lahja, kultaseni, äitihän hyvyydessään. Mitä me tuollaisesta noin vakavasti.
LAHJA (pyyhkii silmänsä): Mutta sitä ei saa Karhulle sanoa!
KATARIINA: Kun Karhu on minusta kuin oma poika. Niinpä hän kysyi, että millä me elimme. Sanoin, ettei me juuri eletty, tässä jo kuolemaa tehtiin.
LAHJA: Uh! En tiennyt, että sinä noin lörpöttelit.
HERMAN: Kas niin, Lahja.