ANNA: Mutta mihin me säästöjä tarvitsemme? Hautaanko?
HERMAN: Annahan meille kahvia, äiti.
KATARIINA (kaataa): Olkaa hyviä.
ANNA: Me olemme jo vanhoja ja järkeviä, niin ettei pitäisi tuhlata aikaa tyhjiin riitoihin.
KATARIINA: Olemme vanhoja, mutta luuletko sen lohduttavan minua, sillä en ole niin vanha, etten entistä muistaisi, muistaisi miten sinä tulit meille hyvänä ystävänä, tulit ja veit minulta sen ainoan, mikä minulla oli. En, en koskaan niin vanhaksi tule, että sen unhottaisin.
ANNA: Sinä kiihdyt suotta. Olenko tehnyt sinulle mitään pahaa?
KATARIINA: Sinusta oli nautinto nähdä, miten kaikki sinuun rakastuivat, ja miten vähäinen meidän välimme oli, sinä kokeilit, ja siihen se meni minun elämäni.
ANNA: Vähäänpä meni.
KATARIINA: Ajatteletko, ettei se minkään arvoinen ollut?
ANNA: Ihanko sinä itsekin uskot, että toinen voi toiselta jotakin ottaa.