JAAKKO: Että sinäkin näyttelit vain?
EEDIT: Osaksi siinä elääkin mukana.
JAAKKO (raivon kohotessa): Missä on pohja sinun valheillesi? Mikä sinussa on totta, mikä valhetta?
EEDIT (uhmaten): Sitäpä en tiedä itsekään. Sellaisiksi olette tehneet, tahi on rahanne tehnyt meidät. Katso, katso vain. Tässä seisoo ihanteesi. Ja sinä seisot siinä kuin ärsytetty peto. Hyökkää, hyökkää päälle vain. No, olen se! Olen julkea nainen, sama, mikä kadullakin, olen häpeämätön, olen sydämetön, sillä olen ostettu ja myyty.
JAAKKO: Kun tietäisit, miltä näytät.
EEDIT: Siltä, miltä jokainen alennettu ihminen. Siltä, miltä jokainen nainen, joka on saanut myydä itsensä, jokainen, joka on vasten tahtoaan teljetty näihin koteihin, joihin ihminen on elävältä haudattu, koteihin, joista ei ole ulospääsyä muuta kuin rikoksien teille. Tiedätkös sinä, miltä tuntuu teidän rakkautenne — ei, teidän rahanne, teidän etujenne järjestely meistä, miltä tuntuu näytellä rakastunutta, rakkautta tässä maailmassa, joka ei herätä muuta kuin inhoa ja katkeruutta!
JAAKKO: Hyvä. Sano siis, missä on vika?
EEDIT: Rahassa.
JAAKKO: Sen sinä näet, kun näkemään rupesit, kaikkialla.
EEDIT: Koska se määrää kaikkialla. Olenko muuta saanut ajatella koko sota-ajalla, ei, koko elämässäni, onko ainoatakaan asiaa tahi ajatusta, missä se ei olisi tekijänä?