EEDIT (nauraa): Rakastatko, mikä kysymys! Kysytäänkö sitä tahi kysyykö sitä itsekään?
LIINA: Minun käy niin säälikseni Jaakko.
EEDIT: Pitäisikö minun sitten olla ainaiseksi sidottu häneen, enkö koskaan saa itseäni ajatella? En ole enää nuori, elämäni on kohta mennyttä! Muistatko, mitä silloin kerta puhelimme.
LIINA: Muistan.
EEDIT: Raha on suloista, suloista. Tuhlata, ostaa, laskea sitä käsiensä lävitse. En ole tiennyt ennen, mikä nautinto siinä on. Uneksin ennen, että tulisi rikas mies vieraalta maalta, tulisi ja ostaisi minut, veisi minut orjaksensa. Hän tuhlaisi minulle rikkautensa, eläisin kullan loistossa ja ylellisyydessä. En maailmasta välittäisi, en omasta elämästäni, en vapaudesta. Nauttisin kullan mahdista, ostaisin ihmiset orjikseni, teettäisin heillä kaikkea, hyvää työtä, rikosta, mikä minua huvittaisi, ja minä nauttisin!
Ovikello soi.
EEDIT: Nytkö jo?
LIINA: Onko se hän?
EEDIT: Luulen, suo anteeksi.
LIINA: Ei mitään (nousee ylös). Lähden tieheni tietysti.