"Pakkanenpa tuo on", sanoi Kaisa ja hieroi kohmettuneita käsiään.
"Pakkanen. Mitäs Kaisalle kuuluu?"
"Mitäpä sitä näin paljaille ihmisille näin pakkasella."
"Milläs asioilla se Kaisa nyt kävelee?" kysyi emäntä ja vilkaisi kehruuksistaan Kaisaan.
"Milläpä sitä — ilman aikojaan vain", sanoi Kaisa, vaikka emäntä oli häntä vartavasten kutsunut. "Millä, milläpä sitä näin köyhä", huokasi hän vielä ja katsoi isäntään, joka istui penkin päässä ja veisteli. "Millä, milläpä sitä, ilman aikojaan vain."
Vaan kotvasen kuluttua vilkastui hän ja virkkoi:
"Olihan, olihan sitä asianpuoltakin nimeksi. Juolahti mieleeni, että käynpähän katsastamassa niitä emännän porsaita, ovatko mitenkuten kasvaneet."
"Vai porsaita", nauroi emäntä.
"Porsaita. Sitä kun on minullakin se porsas, elävä kuin mikä kultakala, no, sitä vasta on kehveli. Se on tätä samaa pesuetta. Jotta se porsas on aina mielessä kuin tuo oma lapsi tai muu läheinen, jos minne lähdet. Sitä syötät, sitä juotat ja ihan se on yhtä etevä kuin mikä muukin ihmislapsi, joka henkosestaan huolta pitää."
Isäntä katsoa murjautti ja Kaisa vaikeni.