Kuului vain rukin hyrinää. Emäntä otti lepeen lepeeltä ja kehräsi eikä ollut Kaisaa näkevinäänkään. Ja mikäs Kaisalla oli istuessaan siinä lämpimässä tuvassa, istuessa siinä kädet ristissä ja peukaloita pyöritellessä ja ajatellessa tämän maailman asioita. Noitapa ajatteli rikasten olennoita. Mahtavatko, jos oikein ajatellaan, olla tuon onnellisempia? Elihän täällä köyhäkin ikänsä loppuun tavalla tai toisella, ja välikö tällä, kävikö tämän taipaleensa pumpulissa vai villaisessako? Hee, annahan olla, tosiaankin, eikös ne ihmiset niin ajatelleet, jotta annas kun keikistelen, jos tuota paremmalta toisen edessä tunnun. Turha vaivapa taisi olla. No, heidän asiansa, mitäpä se häneen kuului.
Emäntä kehräsi ja odotti, että isäntä läksisi siitä liikkeelle. Vaan ei se lähtenyt. Siinä yhä istua murjotti, murjake, istui kuin olisi siihen ikuiseksi istumaan pantu. No, jo oli kapine. Et siltä asiaasi toimita, et vaikka.
Hän vilkaisi Kaisaan merkitsevästi, kun Kaisa vihdoinkin alkoi nousta.
Kaisa painui paikoilleen. Ja äänetönnä istuivat he taas ja aika kului.
"Vai porsaita", sanoi sitten emäntä.
"Porsaita, porsaitapa tietenkin."
Kului taas kotvanen. Rukki hyrisi kuten ennenkin. Isäntä veisteli ja Kaisa oli jo saanut lämpimänsä ja pyyhki hikeä esiliinan kulmalla otsaltansa. Kovinpa olivatkin lämmittäneet. Totta nuo kaksi taikinaa vähintäänkin lienevät paistaneet. Antaneeko taas emäntä lämpöisiä edes? Totta tuo, kun nimenomaan tänä päivänä tänne kutsui. Totta tuo toki. Vaan tuo isännän murjake kun tuossa murjotti ja vahti, ettei emäntäkään siitä ylös päässyt. Lähtisi vain siitä nyt, eipähän se isäntä kuitenkaan jos korkeintaan jonkin visaisen sanan viskaiseisi. Vaan eipähän siltä, onpa hänellä aikaa tässä odottaakin. Eipähän tässä vielä nälkään kuolle, kun leivän hajukin niin täyttävältä tuntui. Ja leivän se kuitenkin emäntä antaa. Antaa se kun antaakin. Ja jos hyvilleen ottaa, voinokareenkin, jos voita on saanut kehvelletyksi tuolta murjakkeelta. Vaan vielä mitä, tuskinpa saanee sunnuntaisin omaan suuhunsakaan, vielä vähemmän poskeisen. Kyllä tuo isäntä pytyt nuuskii ja pennin kiertää osaa. Sen on näköinenkin, nenäkin sillä on koukussa kuin minkähän puntarin nokka.
Aikaa kului taas. Eivät ne näy siitä liikahtavan, ajatteli emäntä. Pelkäsiköhän tuo, että hän Kaisalle kahvit keitti? Mistä aineista! Pyönistäkö ehkä? Niitä ei viittäkään talossa ollut. Ei vaikka sydänalaa kuinka kuivatti, ei kahvitippaa kotona kostukkeeksi saanut. Jos ei hän tuonnoissa vuonna keksinyt naapurin saunassa Lois-Reetan kanssa kahvin keittoa, tottavie, ilman ikänsä olla sai. Eikä se sopinut. Ei tuollaisen miehen tähden ainakaan. Eikä minkäänlaisen.
"Vai porsaita katsomaan", sanoi hän taas Kaisalle ääneen.
"Porsaita."
"Pitääpä sitten porsaita Kaisalle näyttää", hän nousi siitä ylös ja pisti jalkansa virsuihin. "Vaan mitäpä niissä porsaissa on näyttämistä?"