"Ei taida tulla mitään."
"Jätä lapsellisuus. Että muka rakastaa — mitä sille perustamista. Ajattelehan, että tuossa olisi nyt mies, jonka saat, joka nyt sinulle ties mitä vannoi. Miten käy. Menee vuosi, pari, sinut unohtaa, maantieltä vaikka jo toisen ottaa. Mitä tämä, tämä elämä muka? Se on kuin pilaa, pilaa vain, ei muuta. Näet, ole jos kuinka hyvä, tyhjää se on. Mies on väljä, ei se välitä sinusta. Näithän tuon. Poispas juoksi, kun tosi tuli eteen. Surrapas tätä, tätä pilaa. Ei kuin kova kovaa vastaan. Puraise luontosi ja kulje niitä teitä, joiden päähän näet, etpä eksy. Ja kuka sinua enää sitten auttaa, kun apua tarvitset?"
"Niin —."
"Ja kun olet rikas, elä miten tahdot, tee mitä tahdot — No, mitä, mitäs sanot?"
"Mitäpä minä."
"Koetatko?"
"Pitänee koettaa."
"Mene sitten", kuiskasi Lampainen kiihtyneenä. "Minä vahdin ja tulen sopivana hetkenä. Katsos, eihän siitä ole kenellekään vahinkoa."
Esteri meni saliin ja jatkoi töitänsä. Hänen sydämessään kuohahteli. Hän tunsi, että isä oli oikeassa ja että nyt, jos koskaan, oli sopiva hetki toimia. Hän tunsi katkeruutta, häntä oli petetty. Miksi ei hänkin pettäisi? Eihän siitä todellakaan ollut kenellekään vahinkoa. Turtahan se Tuomainen jo oli. Eikähän se kauan eläisikään —
Hän laittoi isännän tilan suureen sänkyyn, jossa isäntä oli nukkunut leskeytensä aikana. Hän pöyhötteli hyvin patjat, tyynyt, levitteli lakanat. Isäntä seurasi hänen liikkeitänsä ja ihasteli hänen näköänsä.