"Pakottivatko Viian vanhemmat?"
"Mitäs minä vanhemmista. Muuten ei minulla niitä olekaan. On se äiti ollut. Isänpuoli on olemattomissa. Näin palvelusihmiselle mistä niille kaikille isiäkään?"
"Kukas sitten pakotti?"
"Se pakko pakotti. Kun on näet köyhä, tulee ajattelemattakin mennyksi. Ei niin, ettei köyhäkin tietäisi, että tyhmyys on tyhmyys, vaan menepäs ja tee se kuitenkin."
"Niin se on."
"Niin se on. Se oli minun elämäkertani näet sellainen: Kun oli siellä maalla se Antti, siellä kotipuolessa, ja se oli pulska ja punaverinenkin kuin tuo palsaminkukka ihan ja se minulle niitä tunteitaan oikein rakkaudeksi nimitteli ja minä sille kanssa rakkaudeksi niitä omiani nimittelin, suotta — se näet, että muka rakkaus, se huvittaa — suotta, mutta annas, kuka sitä ei huimana vaikka mitä laskettele, jo piruillessaankin, kun on nuori. No, se Antti kantoi minulle rinkelit markkinoilta ja kaikki, ja minä olin Antille kohtelias ja rakas, mikäs siinä — ainakinhan minä ihmisistä pidän, ja nytkin kun joku puhuttelee ja sanoo: niin se on, sanon minäkin: niin se on. Mitä varten minä ihmisiä vastusteleisin? — Mutta se Antti se minua erityisesti miellytti. Tuo se on minun, ajattelin, ja olisihan se ollutkin, ellei tämä Matin pahus, tämä körökki siihen väliin sattunut. Pahan nenällä se siihen sattuikin, ja ei muuta kuin alapas minua tahtoa. Sitä näet kun olin pestautunut kaupunkiin, niin eikös ole tämä Matti siinä samassa pihassa renkinä. En minä sitä ensin huomannutkaan, vaikka ei minulta mies jää huomaamatta, etenkin jos se on pulska. Vaan mitäs Matti, vähäinenhän se on tämä Matti ja mitätön. Vaan eipähän se estänyt sen tulla töksähtämästä eteeni ja sanomasta jotta: 'Viia.'
"'Ka, Mattihan se on', sanon minä.
"'Matti, Matti on.'
"'Mitä Matille kuuluu?'
"'Mitäpä sitä.'