Hankittiin siinä paluumatkaa, kateltiin talonväkiä hyvästiksi ja pappiakin. Aappo tarjosi Maijalle ja Annalle kyytiä venheessänsä, että tyhjät jalkavaivat säästyisivät toiseen kertaan.
Läksivät Maija ja Anna Aapon mukana rantaan. Anna heitti pois mustan vihtoriinisen pyhänuttunsa ja kohotti ylös vaaleanpunaista päällyshamettansa, ettei se kastuisi, ja istuutui soutamaan. Emäntä istuutui keskelle venettä ja Aappo perään.
Oli aivan tyyni, järvessä ei pienintäkään viriä, taivas oli sininen ja kirkas. Vene kulki hiljaisten saarien lomitse. Kuului vain airojen tasainen loiske, kun Anna veteli voimakkailla käsivarsillaan, joiden yläosaa vain paidanhiha peitti. Huivi oli valahtanut tuhtolaudalle, niin että aurinko paistoi suoraan hänen ruskettuneeseen niskaansa ja kiilteli hänen tiukasti kammatulla tukallaan. Vahva se on tuo Anna, vetelee kuin mies. Niin sitä pitää naisen ollakin, ajatteli Aappo.
Mikään ei häirinnyt äänettömyyttä, kaikki istuivat he aatoksissaan ja mieli oli harras kuin kirkossa.
"Saarnamies se oli", sanoi Maija, kun kotirantaan tultiin.
"Saarnamies", sanoi Aappokin.
Mutta Anna ei virkkanut mitään.
"Otapas, Anna, nyt se lehti", sanoi Aappo syötyä, "niin kuulostetaan, mitä siinä on".
Anna luki ja väki kuunteli kuin ihmettä. Oli, olipa ne maita siellä ja kansoja nekin kansat. Ja ihmisiksi niitä kaikkia kutsuttiin. Ihmisiksi vain, vaikka tuskin olisi niiden puhettakaan ymmärtänyt, jos puheikkain olisi päässyt.
Ja kun lehti oli luettu, otti Aappo sen Annalta, meni pihamaan nurmikolle pitkällensä, köllötti siinä mahallansa kyynäspäiden varassa ja katseli kuninkaallista perhettä, jonka Suomen pojat olivat kääntää humauttaneet tähän kolmiyhteisen uskoon.