Meni Jussi Petteriltä siinä Penttilässä syystalvi ja tuli kevätpuoli. Sai tehdä nyt sen markkinamatkan. Sitä markkinamatkaa oli Petter jo kauan odottanut. Hänellä kun ei ollut omituista piippuakaan, sekin oli hankittava, ja tupakkaa, että pääsisi aikamiesten kirjoihin. Sellainen oikea letkuvarsi se piti sieltä nyt ostaa.
Läksivät siitä Leenakaisan kanssa yhdessä talon vanhalla hevosella. Ajaa köröttivät ja lystiä se oli. Tiuku helisi somasti, hanget narskuivat ja ruuna juosta rupsutteli. Lystiä se oli, ajaa minkä tahtoo, syödä minkä jaksaa ja istua kupsottaa Leenakaisan kupeella samojen nahkasten alla.
Ja perillä, kun letkuvarsi oli ostettu ja hakattua herrain tupakkaa, tunsi Jussi Petter miehuutensa kasvavan. Hän juotatti Leenakaisalla korppukahvit ja käytätti häntä panoraamassa. Ja Leenakaisa, eikös tuo pakana mennyt ja ostanut hänelle kirjavan kaulahuivin. Ihan sitä piti siitä hyvästä Leenakaisaa teatterissa käyttää komeljantteja katsomassa. Somia eläjöitä ne olivat, kuin marakatteja ikään. Ja jo oli vaatekerrat päällä, et niitä olisi ihmisiksi uskonut. Mistä kaukaa lienevät olleet, toisista maanpaikoista. Ne kujeilivat pensaikoissa ja eivätkö liene puhelleetkin. Sanoi Leenakaisa, jotta puhuvat ne tätä ihmiskieltä, vaan ei tuota kuullut Petter. No, ei mokomampaa. Suikkelehti niitä siinä puoli tusinaa kuitenkin, mitä lienevät suikkelehtineet, levittelivät käsiään ja huutivatkin. Ja yksi tytön pakana kun kyykötti pensaan takana piilossa ja herrasmies, musta kuin paras pääskynen, suikkelehti etsiä sitä tyttöä, niin Leenakaisa puukkasi Petteriä kylkeen ja osoitti sormellaan ja selitti, että tuota se nyt etsii, niin Petteriäkin se nauratti ja yhtenä he nauraa höröttivät, kun se ei löytänyt. Niin suhahti Petter Leenakaisalle: "Anna kun neuvon tuon tuolle", ja kovaa huusi hän alas sinne komeljantille: "Elä etsi, tuolla se on tyttö tuon pensaan takana." Raikui vain sen Petterin ääni ja naurattipa muitakin, kun Petter neuvoi. Vaan tuli mies ja sanoi, että pois muka, että häiritään näytelmää. Vaan Leenakaisaa se sapetti, ja kun hän rupesi riitelemään, niin että sinkoili, niin kaikki kääntyivät katsomaan sitä ihmettä, taisivat ensi kertaa riitaa kuulla, komeljanttikin niiltä unohtui, vaikka se huusi lavalta minkä kerkesi, vaan Leenakaisan ääni kuului toki ylinnä. "Lähdetään pois", sanoi Petter. "Lähdetään", sanoi Leenakaisa, "jo nuo nähtiinkin marakatit". Päivitteli Leenakaisa, että kaikella ne rahaa kiertävät ja hintaa pitävät, toista oli karuselli ja toista sekin oikea apina, joka oli panoraaman pihassa.
"No, mitä siinä", arveli Petter, "soma noita oli kuitenkin nähdä."
Ja naureksivat he niille jo kotimatkalla ja lystiä se oli. Lystiä oli siinä reessäkin taas kököttää, vielä lystimpää kuin mennessä. Ihan se pyrki vehtuuttamaankin. Ja Jussi Petter yritteli eikä Leenakaisa suuttunut, nauroi vain ja pureksi rinkeliä, joita Jussi Petter oli ostanut rihmallisen Leenakaisalle.
Ei se ollut hullumpaa sen Leenakaisan kanssa tuttavuutta tehdä. Lystiä se oli.
Ja niinpä kesällä jo kertoivat, että Leenakaisa ja Jussi Petter ne yksissä kuplehtivat vesakoissa ja niittylöillä. Eivätkö tuhmia vehtaille.
"Saisi tuo Leenakaisa jo jättää tuon vehtailemisensa. Kaksi lasta jo ennestäänkin", sanoivat.
Kuuli isä Pekkakin huhun ja tuli taloon muka verkkoja paikkaamaan.
Mutta ei hän mitään keksinyt.
Tyhjää puhetta, ajatteli hän. Eihän tuo nyt Petter noin järjetön liene, että neljissäkymmenissä olevata — ja lapsihan se Petter oli vielä niihin hommiin, että tyhjää ne taas akat..