Miesten mieshän se oli Aappo, niin tarkka ja hiljainen, jotta ei mihin panna. Ja hyvä ja nöyrähän se oli Annakin. Lienevät sellaisia niillä parhailla kaukomailla.

Mutta ilman lähetyssaarnaajaa ja sitä lukuhalua ja renkiä olisi Aapolta jäänyt tämä teko tekemättä. Olipas meininkiä ja aatosta kaiken aattelijalla, Luojalla näet, sillä kolmiyhteisellä. Totta tuo aatteli, jotta reistaanpa heidän kanssaan, kun heidät kerran loin, reistaanpa suottakin ja johdan yhteen ja onnenkin annan, kun vain osannevat ottaa.

JUSSI PETTERIN NAIMINEN

Pekka Ratinen, tämän Jussi Petterin isä, oli aikoinaan ollut torpanmies. Joukkuetta oli hänellä vain Maijastiina, se vaimonpuoli, kaksi tyttöä ja yksi pojan jukura, se Petter eli Jussi Petter. Mutta laiska kun pappa oli ja vapaamielinen näiden maallisten asioiden suhteen, joutui hän pois siitä kodosta, jonka he Maijastiinan kanssa olivat kaivaneet ja rakentaneet viettävän ja ahoisen Töllinmäen syrjään. Eihän se ollut heidän pesänsä niitä maailman parhaita ehkä jostakusta. Tuvan takaseinä ja osa sivuseiniä olivat vain sitä ahon kovaa kuvetta, kovaa rusomultaa, oikeista hirsistä etuseinä ja osa sivuja ja tuohilevyistä katto. Ehkä ei ollut se parhaita syrjäisestä, vaan eipä heillä ollut muistuttamisen sijaa, hyvä se oli heistä ja hyvä siinä oli elellä, rauhaa ja rakkautta kun vain riitti. Ja riittihän sitä järki-ihmisten kesken toki. Siinä sitä oli sovussa elää retusteltu jo toistakymmentä vuotta, aurinko oli paistanut heille silloin kun muillekin ja leipä elossa pitänyt kuten muitakin kuolevia. Ja olisi siinä elelty edelleenkin, vaan pois häätivät. Oli Pekka Ratinen muka liian laiska, kun makaili aina. Makailihan se Pekka ja olihan se Pekka laiska, eiväthän he sitä kieltäneetkään. Jokaisella on omat vikansa, ja siksipä he nurkumatta jättivätkin kotonsa ja muuttivat naapuriin loisiksi.

Tytöt sai Maijastiina lapsenlikoiksi ja sinne ne joutuivat, minne lienevät joutuneet maailman kululle. Pieni Jussi Petter kulki emännän askareilla ja kohta aikuisten töilläkin. Äiti kehräsi naapurinemännille ja kävi kasakkana. Ja topakka kun oli Maijastiina, niin mikä, pitiväthän ne sitä. Niinpä meni se elämä siinäkin, meni, eipä tarvinnut Pekka Ratisen vain maallista ruumistaan vaivailla. Minkä lämpimikseen pakkasella vähän halkoja pilkkoi ja tupakkaa pienenteli. Mitäpä tyhjästä ahertamisestakaan olisi ollut, vaimonkin kun Luoja oli antanut hänelle hyvän, ei poikkitelaista sanaa se sanonut, vieläpä rakasteli Pekkaa ja pyrki leikkisästi aina papaksi puhuttelemaan. Niin että onni se oli yksillä, kesä kaikilla, minkä hänelläkin, kun sen Maijastiinan sai.

Ja lykästi heitä muutenkin, tahi oikeastaan se sitä poikaa, Jussi Petteriä lykästi. Hän onnistui näet pääsemään ison Penttilän hevosrengiksi, vaikkei ollut vielä kahtakymmentäkään täyttänyt ja vasta viime vuonna oli päässyt Herran pyhälle ehtoolliselle. Se oli oikea onnen potku. Ei sitä monia niin potkitakaan. Luvattiin Petterille 90 markkaa rahassa, talosta piturivaatteet ja kaksi paria kenkiä sekä markkinamatka. Jussi Petter sai oikein vaateaitan omiin nimiinsä, niin kuin isot rengit ainakin, ja sinne hän vei pyhävaatteensa ja sen pienen, punaisen kirstun, jonka hän oli teettänyt viime keväänä omia tavaroitaan varten.

Talon piian, Leenakaisan, aitta sattui olemaan ihan vieressä, niin että se Petter kuuli aina Leenakaisan liikehtimisen ja Leenakaisa taas Petterin.

Ja somalta se tuntui sen Petterin elämä. Leikintekoa oli työ, eipä häntä se väsyttänyt, työt kääntyivät vain käsissä. Ihan se pyrki laulattamaan niinkuin isoja renkejä ainakin, mutta kun kaino oli ja hiljainen, jäi ilolaulut laulamatta.

Se Asikaisen Leenakaisa, se piika, ei se ollut pekkaa pahempi sekään. Kääntyivät ne työt senkin käsissä, teki mitä sattui ja joka kohtaan joutui. Oli se reilu naiseksi. Mutta joshan sillä oli reilu liikuntapuoli, oli reilu suupuolikin. Suuri oli suu pakanalla, ihan korviin asti, sopi siitä sana. Mitäpä hän tyhjää ketään haikaili, oma herransa kun oli. No, eivätpä suuttuneet, pitivätpä häntä talossa mielellään, vaikka oli muuten törkysiivoinen naiseksi. Kuljeksi aina hameenhelmat vyötäisten alle nostettuina, niin että paljaat pohkeet vain vilkkoivat. Olkia oli sen tukassa ja ruumenenpölyä nenällä. Mutta silmät sillä läikähtivät, kun sattui, ja tukka, se punaisenruskea, oli paksu ja tuuhea kuin hevosen harja.

Lapsia oli sillä kaksi isätöntä. Ne olivat aina kintereillä. Hän hösitti niitä pois luotaan ja elleivät totelleet, tempasi hän varvun ja ripoitteli sillä jaloille. Muuten ei hän niitä kasvatellut, antoi olla omilla hoteillansa.