"Niin sitä mentiin. Mikä lienee ollut taika siinä yössä, kaunis se oli. Kuu oli mennyt kokonaan pilveen ja metsä oli kuin aaveita täynnä. Kuljettiin oikotietä korven kautta kotiin. Suopuron yli tultaessa en porraspuita siinä erottanut, vaan astuin hetteikköön. Silloin tempaa Juhani minut syliinsä ja kantaa suon yli. Annoin kantaa, ummistin vain silmäni. Tuntui kuin Juhani olisi ollut minun omani jo aikoja sitten. Ja viimeisen kosteikon yli tultua ei se laske enää minua sylistään. Nukuin sattumalta aitassa, sinne se kantaa, aukaisee oven ja panee sänkyyn. Sitten polvistuu viereeni ja ottaa märät kengät jaloistani. Annoin sen tapahtua, tuntui kuin sen niin pitäisi ollakin. Ei olisi ollut minulla voimaa vastustaa. Mikä sen teki? Ehkä se tanssi siellä, sitten äänetön korpi, se kesäyön tuoksu ja se sankka pimeys, sekö se hurmasi minut ja saattoi hulluksi? Minä mieletön, minä rakastin Juhania. Juhani oli kuin omani. Ja kun se kysyi: 'Lähdenkö', niin en minä mitään virkkanut. En saanut sanaa suustani. Tajusin kaikki, mitä tapahtui. Tämä on nyt onnettomuuteni, tätä kadun minä ikäni. Kurjana kuljen vielä kelvoton. Kaiken sen tiesin — vaan sanaa ei suustani tullut. Ja niin se tapahtui."
"Voi sinua onnetonta."
"Pyysin Juhania sitten lähtemään meiltä. Ja hän läksi. Hän läksi maailmalle, enkä tiedä, missä hän on. En ole mitään kuullut hänestä. Mutta hän oli kuin omani, hän ymmärsi minut. Vai tuntuiko minusta vain siltä? Olihan kaikki kuin unta vain."
"Kuinka Kolehmaisen sitten tapasit?"
"Se oli sattuma. Ei hän minua aikonut. Sattui vain kerran olemaan täälläpäin asialla, velkojiensa luona lienee ollut, ja minulla oli ulkopitäjällä käyntiä. Kolehmainen tarjosi kyytiä ja mitäs, minä otin ja yhdessä ajettiin. Lumi oli sinä talvena aikaista, oli jo joulukuun alussa korkeat kinokset. Sillä oli hyvä hevonen Kolehmaisella ja mentiin siinä aika kyytiä. Ei meillä ollut mitään puhuttavaa keskenämme. Mutta mikä lienee Kolehmaisen päähän yhtäkkiä pistänyt, hän ottaa ja kosii minua. Kävimme molemmat vähän hämillemme, mutta minä mietin ensin, ennenkuin vastasin. Tämä on kohtaloni, ajattelin. Onhan tämä mies kuin minua varten. On köyhä ja rahoja tarvitsee. Se hyvin sopii. Ehkei onnistunut raha-asioissaan, koska sen päähän pälkähti onneaan koettaa ja minua kysyä. Kysyi, vaikkei luullut saavansa myöntävää vastausta. Ja siksi se hämilleen tuli. Niin se oli. Raha-asiahan se sille oli, ja raha-asiana minäkin sitä pidin.
"'Jos suostun', sanoin, 'niin ei jäljestäpäin mitään muistuttamista?'
"'Ei muistuttamista, mistäpä sitä.'
"'Kaikesta. Vaan jos ei moitesanaa, vaikka mitä tapahtuisi, ei selitystä, niin —'
"'Ei.'
"'Olkoon sitten päätetty.'