"Eipähän omantuntosi tärinä untasi estäne."
"Hä?"
"Vaikka se kerta tärisi niin, että anteeksi pyysit."
"Kuulkaapa vierasmieskin tämän juttusia. Minäkö anteeksi pekkalanmäkeläisiltä — mitä! Eiköön tuota rapsua tuollaisesta valheesta saisi — mitä?"
Sähisi se Esa, vaan Petter kohosi jo lähteäkseen, kun oli saanut asiansa loppuun. Läksi siitä se Petter kotiinsa päin.
Oli ilta jo käsissä, kun Petter asteli hitaasti piippua poltellen kotiaan kohti.
Aurinko laski jo lahden taa, kultasi Pekkalan ruishalmeiden kypsää viljaa ja heitti Pekkalan ikkunasta kimpun kirkkaita säteitä Esalaa kohti. Molempien saunojen lakeisesta kohosi hieno auer kirkasta iltataivasta vasten.
Rauhaisa oli luonto, äänettömät metsät ja hiljaiset saaret, jotka kuvastuivat tyynen järven pintaan. Ihanaiset, ihanaiset olivat asuinsijat, eipä parempata tarvinnut tämä ihmislapsi.