AMALIA (tulee. Hän kättelee ja niiaa): Tervetulemaan, tervetulemaan. Apteekkarska oli kovin ystävällinen, kun luvalleen tuli. Nythän se ilo ilolta tuntuukin. Ja apteekkari, kylläpä se on nyt iloinen. Täällä onkin kaivattu teitä. Nyt ei enää pois lasketakaan. Vaan minä olen etsinyt sulhasta — ei koko talosta Lukassonia löydy, minnehän se on mennyt — ja nyt olisi jo kiire kirkkoon.
YRJÖ: Kuinkas sitten?
AMALIA: Ei hätää, kun sen löydän, vaikka selässäni vihille vien. (Menee vasemmalle.)
YRJÖ: Ha-ha-haa, siinä on mies, joka ei hevillä antaudu.
ELLI: Ja sinä naurat.
YRJÖ: Toivonpa, ettei häntä löytyisi.
AMALIA (tulee vasemmalta, vetäen mukanaan Lukassonia): Siellähän tämä minun sängyssäni jo köllötti. Ha-ha-haa. No, tervehdipäs nyt herrasväkeä. (Lukasson tervehtii.) No, ja joudupas, lähdetäänpäs nyt papin pakinoille. Sitä on sitten tehty sekin.
TUOMAS: Jaa, jaa. On tehty sitten se, mitä ei tekemättömäksi koskaan tehdä. — Leikkiin, leikkiin syntyi ihminen.
YRJÖ: Voi mies parka, enkö minä varoittanut sinua?
TUOMAS: Ehkäpä samassa kadotuksessa ollaan. Luojanhan ne ovat säätämiä niin ilot kuin kärsimyksetkin. Kestä pois vain.