TUOMAS (tulee): Tuomaaksi sitä on minua kutsuttu, kun ei muuksikaan ole osattu.
AMALIA: Ha-ha-haa. Tiesivätpäs parhaalle parhaan nimen antaakin. (Ottaa pullon senkistä, kaataa viiniä.) Minäpä annan Tuomaalle mielen virikettä. Onhan se tosin ihmisen vihollinen.
TUOMAS: Vaan sanassa sanotaan, jotta tulee rakastaa vihollistaan niinkuin itseäänkin. Itseäni pidän omassa nahassani — (ryyppää) — ja vihollisenikin pistän sinne — hihhei — ne siellä armaassa syleilyssä myllertävät — näin — (ottaa Amaliaa kaulasta ja pyörittää) — ne iloitsevat toistensa olemisesta niinkuin sulho ja morsian. Heh-helei. (Pyöräyttää Amaliaa.)
AMALIA: Helei!
TUOMAS: Helei. Pyöri iankaikkisuus ja sulata nämäkin kaksi onnellista kappaletta laajaan syliisi. Minä avaan sinulle köyhän ja nöyrän sydämeni ja sulan syntineni sinun iki-iloosi. Hei, minua ei enää ole, sinä vain — (katselee yhä ylös).
AMALIA: Minä vain. Nyt sinä olet avioon kelvollinen, kun sen tunnet, että mies on mitättömyys naisen rinnalla, kuin hyypiö hävitetyssä. Sopii nyt elämää alkaa. No — (tarjoaa suutansa).
TUOMAS: No, no, oma mamma. Prosit.
AMALIA: Prosit oma pappaherra. — Ai, kun on kiire. Pitäjäläisiä tulee kohta. Pankaapas, Tuomas, tuo seppeleenpää ylös. Ja ollaanhan nyt ystäviä elämän loppuun asti.
TUOMAS (lyö kättä): Ystäviä elämän loppuun, jos ei viha väliin tule eikä elämä ole loppumaton.
Amalia menee.