TUOMAS (kohoaa yhtäkkiä ylös): Näkee, näkee. Onhan minulla silmät nähdäkseni ja korvat kuullakseni.
MIINA: Hyi, hirveätä!
TUOMAS: Onko niin hirveätä, että minulla on silmät?
AINA: Ha-ha-haa.
MIINA: Nyt se viimeinen vahinko sattui. Nyt on kaikki iäksi rauennut.
TUOMAS: Ei, on vain sydän sydämelle auennut. (Levittää sylinsä.) Tule tänne, rakas Miina. Ei minun sydämeni ole kivestä eikä puusta, vielä vähemmin norsun luusta. (Syleilevät.)
TUOMAS (laulaa):
Ei sydän ole puusta veistetty eikä luusta kaiverrettu; se on lemmen leikistä syntynyt ja tunteilla tuuditettu.
Elä moiti, vaikka se värjyykin ja heikkona horjahtelee ja kohti povea korkeaa niin kummasti norjahtelee.
MIINA (epäillen): Kuulikos Tuomas kaikki?