AINA: Mikä lienee kellarissa.
MIINA: Sanon neidille suoraan, sillä minä olen suora ihminen, että minä, näettekös, en ole eilisen teeren poikia, niinkuin sanotaan, vaikka näin nuorelta näytän. On minulla jo hartioilla vuosia enemmän kuin vuodessa päiviä — ei, enemmän kuin viikossa, ei, enemmän kuin kuukaudessa päiviä, tarkoitin. Jumalan ne ovat antamia vuodetkin, mitäpä niistä näin kahdenkesken häpeäisi.
AINA: Mitäpä niistä häpeäisi.
MIINA: Vaan kun minulla on sydän sitä lajia, että minä rakastan kauneutta ja elämän koreutta ihan hulluuteen asti. Olla nuoria ja komeita, olla kaikki ihmiset kuin Luojan kuvia. Olla elämä kuin silkkiä ja samettia. Vaan onkos se niin? Vielä kissanhäntä. Mitä vielä se on. Rehki, rehki näin ja ota huomioon senkin seitsemät seikat, jos mieli miestä miellyttää. Ja miellyttääkö sittenkään? Vielä kissanhäntä.
AINA: Niinhän se on.
MIINA: Niin se on. Minä olen suora ihminen ja puhun suoraan, kun vertaiseni ystävän tapaan. Onko tämä elämää, sanokaa, onko tämä muuta kuin ihmisrääkkiä, kun totta puhutaan? Tahdot rakkautta, tahtoisit miehen, niinkuin kunniallisen ja puhtaan naisen tulee tahtoakin, koska Luoja sen niin asetti, että puhdas nainen etsii innostuksella puolisoansa siksi kunnes sen löytää. Mutta ei haukkuvan koiran suuhun lintu lennä, sanotaan. Ja kun uuvut etsimästä, odotat ja odotat, ottaisit jo, kunhan on olio. Seisot kuin vahdissa aina vaikka jalkoja paahtaa kuin tulella, laitat kasvojasi, ryppyynhän ne tahtoo kasvotkin käydä paljaasta jännityksestä ihan. Ja kun ajattelet: tuossa on mies, jonka voit saada, jos viisaasti pelaat, hyökkääkin toinen sen kimppuun kuin kiljuva jalopeura — ei, sanon minä, oikeutta ei ole. Ihan minä jo uuvun, ihan epäilyttää, tokko ollenkaan saan levätä sen rinnoilla, jota rakastan.
AINA: Toivotaan nyt vielä.
MIINA: Toivotaan nyt vielä. Se on lohduttava sana. Minä koetan vielä toivoa ja tehdä kaiken mitä voin, ettäs aikani hyvin käytän, koska ihmiselle on tärkein tämä rakkaus. Minä tilasin äskenkin postineidin kanssa itselleni otsatukan Helsingistä. Siellä kuuluivat ne olevan muodissa. (Kaivaa poveltaan silkkipaperisen paketin, aukaisee sen ja näyttää Ainalle.) Eikös se ole sievä siihen virkaan?
AINA: Sievähän se on.
MIINA: Ei sattunut oikein samaa väriä. (Kiinnittää sen otsalleen.) Se on niin suojaisa otsalla talvella etenkin, ja minulla kun on niin usein päänkivistystäkin. Olen saanut surra paljon. Minulla oli sulhanen, tuo Tuomas, minä rakastin häntä, mutta Amalia ei anna häntä minulle. Jos Tuomas tietäisi, miten mielelläni hänet ottaisin, sulaisi hänen sydämensä, vaikka se olisi kivestä. Vaan nyt, turhaa taitaa olla kaikki. (Katselee peiliinsä.) Voi sinä Miina raukka, ajattelen usein, tokko ylkäsi milloinkaan näkee sinua.