TUOMAS: Pelkohan se pahimmat tenät tekee, en minä.
JUSSI: Ei kuin pappiloihin siis.
TUOMAS (epäillen): No, jokohan niin pitkälle — jospa sentään katsastellaan. — Ikävätä, jos Amalia katuisi kauppojaan.
AMALIA: Minä en kadu, minä näet tiedän mitä teen. Ja tietäähän Tuomaskin, ettei hullun kelkkaan istu, kun minun kelkkaani. Osaan minä ohjata laivani, osaan minä kaita karjani ja osaan minä hoitaa pappani, oman ainoan pappaherrani toki.
TUOMAS (lämmeten): Oman ainoan pappaherrani — juu, mamma, osaahan se hallita huoneensa, eihän sitä voi kieltää. Saanko luvan? (Muiskaavat, Amalia pyyhkii suutaan.)
AMALIA: Kiitos, kylläpä se jännitti. Ihan kuin säikähti, että sydän läikähti, ja veret läksivät kiertämään toiseen suuntaan. Vaan Luojan kiitos, se on sitä myöten valmista. Kiitos, Tuomas vieläkin. (Ojentaa supistettua suutaan. Juuri pahimmalla hetkellä tulee Kinkkunen sisään.)
VII KOHTAUS.
TOPIAS: No helkkarissa. (Sylkäisee.) Thyi.
AMALIA: Mikäs sinut siihen lennätti?
TOPIAS: No, ka —