AMALIA: Vai rakkaat. Ei nyt siitä ole kysymys. Nyt vastaa, olenko minä sinun morsiamesi?
TUOMAS: Olet, olet.
MIINA: Ja minut sinä unohdat —
TUOMAS: En, Miina. Näethän, minun tilani — eihän tällaisessa rakkaudesta puhuta.
AMALIA: Opetanko, opetanko minä sinua jo, Tuomas?
TUOMAS: Elä opeta, ollaan, ollaan levollisia.
AMALIA: Ei, ei mitään enää sappeni siedä.
TUOMAS: Ehkä tämä vielä selviää.
AMALIA: Nyt heti pitää sen selvitä.
TUOMAS (saaden rohkeutensa, sovittelee): Tyst, tyst. Ajatellaan, odotetaan, mitä on tehtävä. Sitäkö varten Luoja olisi maailman luonut ja valtaistuimeltaan sitä hallitseisi, ettei meitäkin ohjaisi ja pulassa neuvoisi, mitä meidän on tehtävä ja miten meneteltävä? Ajatellaan nyt jokainen lujasti ja kuunnellaan sisäistä ääntä.