MIINA (pyyhkien silmiään): Kuunnellaan.
AMALIA: En minä kuuntele mitään —
TUOMAS: Tyst, tyst. (Vakuuttaen.) Meidän ei pidä pyrkiä itsemme tapauksia ohjaamaan. Näkee, ettei sillä mihinkään pääse. Me olemme kuin leikkikaluja kohtalon kädessä, solusia ikuisessa elämässä, — tyst — meidän on kuljettava, minne meitä viedään, tyst, Amalia, kuunneltava, mitä meiltä tahdotaan. (Tukkeaa Amalian suuta.)
AMALIA: Vaan minä —
TUOMAS: Tyst, Amalia. Eikö kukaan ole kuullut vielä mitään vihjausta ylhäältä, vihjausta siitä, mitä meidän on tehtävä, meidän kolmen, jotka rakastamme toisiamme?
AMALIA: Minä —
TUOMAS: Tyst, Amalia, tyst —
AMALIA (riuhtaisten itsensä irti): Minä olen kuullut, minä tiedän vihjauksen.
TUOMAS: Tiedätkö, sinä enkeli?
AMALIA (riemuissaan): Tiedän vihjaukset ja ohjaukset ja kaikki.