"Niin, unissasi", sanoi äiti.
Isä nosti Liisan polvellensa ja silitteli hänen valkoisia hiuksiansa.
"Ei minulla nyt enää ole ikävä Kointähteä", sanoi Liisa isälle.
"Sehän on hyvä", sanoi isä.
"Vieläkö se Liisa sitä härkää muistelee", kysyi äiti.
"Minä muistelen sitä aina", sanoi Liisa.
"Muistelen minäkin", sanoi Pekka, suu täynnä leipää.
"Ja minä", sanoi Helvi, "minä muistan sen aina."
"Mutta en ikävöi sitä", sanoi Liisa, "sillä pitää oppia tyytymään ja alistumaan siihen, mikä on välttämätöntä."
Toiset katsoivat ihmeissään.