Kuljen yksin metsäni polkuja ja ajattelen.
Niin, häntä minä aina ajattelen.
Puhelen hiljaa itsekseni. Puhelen, kuin hän siinä vierelläni kulkisi ja pienimmänkin ajatukseni lukisi.
"Ota minua kädestä. Se on sinua varten."
Hän hymyilee.
Rakastan hänen hymyänsä. Vuosia olen sitä rakastanut.
Metsä sakenee edessämme. Sammalet hohtavat vihreyttänsä ja uppoutuvat houkutteleviksi pehmeiköiksi. Puiden latvat päämme päällä humisevat ikuista hymniänsä. Jokainen puu on väräjävä kieli, johon tuulet puhaltavat ja soittavat eri säveleitä, jotka kietoutuvat samaksi mahtavaksi hyminäksi, hymniksi elämälle.
"Tunnusteles metsän tuoksua, kuinka se on voimakasta ja raakaa."
"Se on mullan, veren tuoksu."
"Katso mikä pyhäkkö tuolla."