"Kun tästä nyt tuli puhe — niin, niin katsohan", sanoi hän lauhkeammin, "olen kyllä sitä ajatellut ja — kärsinyt siitä, että sinä ehkä kaipaat entistä kotiasi ja — iloja, mutta ajattelen aina itsekseni, ettei niitä sellaisia kannata panna päämääräksi, ei toisenkaan tähden, vai kannattaako sinusta?"
"Enhän minä ole niin ajatellutkaan."
"Et, tietysti et, mutta että sinusta on yksitoikkoista ja liian yksinkertaista elämä täällä maalla — kaipaat joskus toisenlaista, se on luonnollista."
"Niin, joskus."
Tuntui herttaiselta, että Akseli sen niin hienosti ymmärsi.
"Ja sitten minä tunnun kuivalta sinusta, elä, elä keskeytä, sinä olit luullut minut nuoremmaksi, olit kuvitellut elämää yhdessä toisenlaiseksi. Mutta kun se on nyt tällaista vain — ja sitten sinulla on hetkiä, että sinä kaipaat ihmisiä, elämää ympärilläsi, ja sinä pelkäät jotakin, jotakin — miksi en sitä sanoisi — köyhyyttä ja yksinäisyyttä."
"Niin."
"Ikävä, etten voi sitä auttaa."
Akselin ääni levisi kylmänä ja löi Ainaa vasten kasvoja.
Aina lähestyi ja tarjosi kättänsä. Hänen rintansa kosketti Akselin käsivartta, mutta Akseli peräytyi.