Alkoi elämä yksinäisyydessä. Elämä, tahi hiipivä kuolema eikö se ollut.
Sulkeutui muulle, seurasi vain liikkeitä omassa itsessänsä.
Mutta näki sitten, mihinkä se vei. Päivät luisuivat tyhjinä käsistä. Niiden päällä lepäsi kuoleman kirous. Elämä ei jättänyt kostamatta, kun sen hylkäsi.
Silloinhan hän sai ajatuksen hoitaa henkistä terveyttänsä, hallita tasapaino tahdollansa, pakottaa itseänsä, ohjata elämänsä kulku terveisiin uomiin taas.
Siinä se oli.
Ja Aina seisoi siinä hänen edessänsä terveenä naisena, joka tervettä elämää takasi.
Ja mikä siinä olikaan. Eikö ollut hyvä niinkin? Mitä hänkään tyhjää.
Jos jokapäiväinen elämä oli kahlehtivaa, niin oliko muuta mahdollisuuttakaan?
Piti vain ponnistautua ymmärtämään.
"Aina, Aina", raikui hänen äänensä.
"Akseli hyvä."