"Niin."
"Etkö sinä tahtoisi ajatella."
"Sitä paikkaako?"
"Ei."
Nauru ilvehti Akselin suupielissä. Se odotti aina siinä vuoroansa.
"Mitäpä sitten ajatella?"
"Kaikkea."
"Mutta siinä viipyisi — jaa, kuinka kauan?"
Se tuli niin notkeasti, että he naurahtivat molemmat vapautuneina.
Ettei tyhjää juhlallisuutta, ettei vain siihen taas hairahtaisi. Ei kannattanut. Ei mikään sitä kannattanut.