UNTA!
Keskiyötä.
Berta tulee toisesta huoneesta puoliksi riisuutuneena, tukka epäjärjestyksessä. Hänen juopunut katseensa harhailee synkkänä ja rauhatonna ympäri huonetta.
Halvattu mies on nukkumassa lepotuolissaan huoneen nurkassa. Hänen silmänsä tuijottavat selällään Bertaan. Hän ei voi liikuttaa itseänsä eikä puhua.
Berta:
— Jaa — elossa vielä — hauska, oikein hauska. Lepää vaan, rakas, lepää ja vahdi, vaikka aina vahtisit.
— Mitä tuijotat? No, tuijota, ole niin hyvä, tuijota, ikuisesti vaikka —
— Annas kun katselen. Kuivanut olet — mehuton ruumis, ja pienentynyt
— Minnepäin? Maahanpäin, jonne on matka.
— Kesää et näe — vai luuletko näkeväsi? Kuulut syövän, vahvasti syövän — Syö vaikka, tingi vaikka, kesää et näe, on jo määrät, rakas.
— Mitä sinä — sänkykamariinko katsot? Katso, ole niin hyvä, katso.
Pois se meni. Veljenpoikasi oli — se pitkä. Se pelkäsi tänne tulla.
"Häiritsemme", sanoi, "mennään muuanne". "Vielä mitä, ei hän ymmärrä,
tajuton jo on."