Monet ovat sinun huvituksesi ja sydämetöntä on sinun pilasi, oi rajaton, muuttumaton Aika. Tietämättömyyden pimeydellä lyöt sinä meitä ja temmellytät sokeitasi turhissa kiihkoissansa.
Eikö sinua väsytä saman pilan tuhatkertainen uusiutuminen, eikö sinua rasita saman tyhmyyden iankaikkinen kertauminen?
Kylmänä kohoaa katseesi kaiken yli. Vaieten kätket sinä meiltä salaisuutesi.
Sillä mitä olivat ihmiset sinun edessäsi? Vain tomu ja tuhka. Mitä tieto ja tietämättömyys? Vain päivien vaihtuva leikki. Mikä oli totta tänään, oli valhetta huomenna. Mikä kukoisti, kuihtui ja kuoli kohta. Vuosisadat vierivät, ajat vaipuivat ja unohtuivat, katosivat vuodet tuhannet, sykähtäen vaikenivat kuin valtimon lyönnit.
Miksi takertua katoavaan ihmispienuuteen? Sillä eihän ollut ihmisen syy, ettei hän enempää voinut, ei veren syy, ettei se parempaa luonut. Niinkuin ei ollut yön syy, että se päivän mursi, ei kuoleman syy, että se elämän taittoi. Niin —
Eikä sinun syysi, sinä ikuinen, ihana Aika, että sinun oikkusi julmia olivat, eikä sinun kivistä sydäntäsi mikään ihmiskurjuus värähdyttää voinut.
AUGUSTA AURELL
Oliko ketään etehisessä?
Augusta kuunteli.
Hänen ovensa avainta hapueltiin. Ovi aukeni.