"Isä, mitä sinä täällä?"
"En pääse sisään, äiti nukkuu, elä pakota minua pois, ulkona sataa."
"Sataako?"
Augusta ihmetteli sitä, vaikka tiesihän hän sen, sitähän hän oli kuunnellut siinä koko iltayön. Hänestä oli vain tuntunut, ettei se ollut sade, joka maata huuhtoi, ei tuuli, joka asuntoa kiersi, vaan jokin salaperäinen luonnonvoima, joka siellä raivopäänä vapaasti puski.
"Augusta —"
"Sinä olet juovuksissa", sanoi Augusta soinnuttomasti, sillä hänen rintaansa puristi vielä.
"Mitä sinä siitä —." Isä oikaisihen suoraksi ja hymyili. Hänen silmissään välähti omituinen keveys, joka loukkasi Augustaa. Augusta jäi katsomaan isän kasvoja, joiden ilme näytti hänestä julkealta. Hän laski ajatuksissaan, mitä isän mielessä oli täytynyt liikkua, näyttääkseen tuollaiselta.
Ja Augusta unohti, että hän äsken oli lämpimästi isää ajatellut. Sillä eikö se ollutkin juuri isä, joka hänen elämänsä kolkoksi oli tehnyt? Eikö kaikki ollut käynyt näin vain hänen tähtensä? Siksi, ettei isä ollut jaksanut eikä toisin tahtonut.
"Sellainen sinä olet", sanoi hän lujasti, "ja sinä tulet minun luokseni".
Isä koetti nauraa.