Päivät kuluivat, tunsi kuinka ne kädestä luisuivat tyhjinä ja sisällyksettöminä. Pohjalle jäi vain ikävä, voimaton ikävä, joka elämänhalun kuiviin imi.
Ei syntynyt elämäniloa, ei jaksanut repäistyä toimettomuudesta. Istui tuntikaudet paikoillaan. Hiljaisuus tappoi elämän rinnassa. Mitään ei sietänyt. Ajatus pyrki tulemaan, sen työnsi pois.
Tyhjyys. Se oli patoutunut rinnan alle kovaksi ja liikkumattomaksi. Tuntui joskus, kuin se laajeneisi ja rinnan halkaiseisi ja sitten, että se kuin käärme hiipi, hiipi siellä, kiertyi sydämen ympärille, puristi sitä hiljalleen ja tasaisesti, imi veren ja lepäsi siinä kylläisenä.
Täytyi jotenkin särkeä kiduttavaa yksitoikkoisuutta.
Herman nousi ja läksi kadulle.
Sade huuhtoi maata ja räiskytti likapisaroita hänen jaloilleen ja huuhtoi pitkinä viiruina hänen kasvojansa. Sen tasainen rapsahteleminen lokaisella kadulla synnytti hänen ympärillään tuhansia hiipiviä ääniä, jotka kohosivat kuin näkymättömät olennot maasta, tunkeilivat hänen ympärillään, ilkkuivat, tunkeutuivat hänen sieluunsa, kohottivat siellä pohjamudat.
Häntä rupesi ahdistamaan. Mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Tuska kohosi sydämeen, patoutui siellä kovaksi keräksi.
Mitä, mitä hän tahtoi?
Hän oli joutunut Aliinan portille huomaamattansa. Oli kulunut jo aikaa, kun hän viimeksi siellä kävi. Mitä hän siellä teki? Hän oli väsynyt naisiin.
Mutta jonnekinhan mennä täytyi.