Herman astui ulos nuorena. Korkeana kaareutui taivas. Rauhallisena levisi maa sen alla omine asukkaineen, omine pienine elämänmuotoineen. Tahi pieninekö? Rikkaine ja kummallisine.
Maan pinta kuohui elämää, levotonta, vaihtuvaa. Sama elämän kiertokulku kaikkialla. Sama sykintä syvältä maan sydämestä tänne, tänne hänen sydämeensä saakka.
Hänen sydämensä, joka tunsi terveenä elämän nyt. Ihanata.
Vai aamun kirkas kajastusko elämän sellaiseksi väritti?
Vai oliko se sellaista? Niin kaunistako, niin kaunistako ihmissydämen terve lyönti?
Tahi hänhän se taas —
Mitä helvettiä.
Aina hän vajosi tuohon samaan —
Hän hieroi käsiänsä ja naurahti itsellensä hyväntahtoisesti, niinkuin vanhempi veli naurahtaa nuoremmalle, jota ymmärtää.