"Pääsee. Tule tänne, Aliina." Hermanin silmiin tuli kostea ja lämmin kiilto. "Kuinka te olette ihania, naiset — teissä olen minä elänyt elämäni ainoat hetket, teidän sylissänne unohtanut paljon."
"Maljasi, Herman."
Herman hymyili kaukaista hymyänsä.
"Niin, juomme, tasapainon tähden, ymmärrätkö, kun minä sanon tasapainon tähden, niin minä tarkoitan, että täytyy ihmisen jaksaa, jaksaa vaikka elävänä hautaansa astua."
"Rakas."
"Sanoinhan minä, ettet sitä ymmärrä, eikä tarvitsekaan. Jokainen ihminen on oma maailmansa, ei tarvitse toisen sitä ymmärtää."
"Herman, kun sinun äänesi on kummallinen. Sinulla on kuuma, minä riisun nuttusi."
"Annahan olla, puhellaan. — Mitä minä sanoin? Niin, että ihminen on oma maailmansa. Hänen rinnassaan on se maailma, ei sitä kukaan näe, ei aavista, mitä siellä milloinkin liikkuu."
"Painanko minä polviasi?"
"Et, pane pääsi tuohon olkapäälleni — onko hyvä — on niin turvallista, kun on pieni olento, joka kuuntelee, kun toinen puhuu."