"Älä, Herman."
"Ehkä se on tuo konjakki vain, menee päähän. — Sinä istut siinä ja odotat, pikku tyttö olet, sinä säikähdät ihmisen alastomuutta, siihen on totuttava, siinä on kauneutensa, vaan ethän sinä ymmärrä, sinä kun olet nainen, veren kultainen kukka, herkkää, puhtainta luontoa — täytyy ottaa teidät eri tavalla, kauniisti ja eri tavalla."
Herman kaatoi laseihin.
"Ei minulle niin paljon."
"Ei se pahaa tee — heti sinun silmäsi saivat toisen värin, ne olivat äsken niin värittömät ja arat."
"Eiväthän nyt enää."
"Eivät."
Kuumat pilkut olivat kohonneet Hermanin poskille, silmiin tuli eloa.
"Päivä voi olla raskas, tuntuu joskus, ettei sen päähän pääsisikään."
"Pääsee kuitenkin."