Hän vaikeni.
"Ja kuka on katsellut elämää sieltä, on löytänyt kerran ihanan nautinnon. Siellä huvittelee koko inhimillisen pienuuden monista muodoista, ne eivät särje, ne eivät koske enää. Nauttii siitä viileydestä, joka puhaltaa sammuksiin rinnan väräjävät liekit, jähmetyttää naurettaviksi kuvioiksi heikkojen aivojen lahjattomat liikkeet. Aukeaa vain laajat, jäiset näköpiirit, jossa ihminen haihtuu pieneksi pilkuksi, jähmettyy samaan jäiseen kokonaisuuteen mitään mielenkiintoa enää herättämättä —"
Herman vaikeni. Hänen katseensa viipyi kaukana. Kuinka hän nyt hyvin tajusi, mitä hän tarkoitti.
"Niin, että niin voi olla —"
Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa.
Aliina ei uskaltanut liikahtaa.
"Mitä minä puhuin — niin, istuhan vielä, niin vaikenemme. En minä enää puhu, sinusta oli se ikävää, sinun silmäsi pyytävät muuta."
"Herman."
"Ei, enhän minä sillä, et siltä huonompi ole, sinä olet vain nainen, elämää —"
"Maljasi."