"Vapautuaksemme, Aliina. Minä kuuntelin äsken omaa ääntäni, minua huvitti se — antaa äänen leikkiä sanoissa. Huviksensa. Ajatusten kulkea niin kaukana, kaukana ja sekaantua mahdottomiksi. Se on yksinäisen nautinto, ymmärrätkö?"
"Ymmärrän."
Herman tuijotti lasiin äänetönnä.
"Elämän ainoa rikkaus on se, mitä itsestänsä voi puristaa — ja mitä on sekään?"
"Sinä olet jo väsynyt, otanko minä kengät jaloistasi?"
Aliina riisui kengät hänen jaloistaan ja sai hänet vuoteelle.
"Älä välitä minusta, Aliina, älä välitä."
"Nukuhan, rakas."
Herman nukkui heti. Mutta Aliina jäi vielä istumaan.
Hän käsitti, että se oli lopussa.