"Työteliäs, työteliäs ihminen, ei sen puolesta, vaan kovin on muuten rohmu."
"Vai on rohmu?"
"Rohmu. Se siihen mökille kapristiin ensi kuulutuksen pyhänä sitä järjestystään pitämään. Pitäköön kun pitää, se karja sen ihmisensä tahtoo — kyllähän tämä sitä karjaa ja muutenkin, mikäpä siinä, vaimoihminen, vaan annas kun se voita lokkasi kakulleen, no jo ihmettä."
"Vai lokkasi."
"Lokkasi. Nokare se ei ollut mikään mennessään suupalalla, ei se sitä siloittamaan eikä tasoittamaan kuin tuo muu ihminen, 'vedä pitempään tuota', sanoin minä, vaan ei se sitä vetämään — eikä se niin että yhtä palasta paljaaltaan. Ja kun siitä sanalle sakenin, se terhentämään, että hän menee muualta palveluspaikkaa hakemaan, jos tässä särpimettä."
"Vai niin tuo."
"Niin; sanot niitä pitäväsi, vaan voilla ei meillä emäntiä lihoteta — sanoi se äitivainaa aina ennen, että siitä sen, Pekka, oikean vaimon merkin tiedät, ettei se kuivaa leipäpalaa suunsa sivu kierrä."
"On se sitäkin."
"On se — jo se Riittastiina hökäystiin lähteä siitä, vaan minä kielottelemaan, että palvelusihminenhän se on otettava tähänkin, ja jos tästä ei nyt tään enempää tästä kaupasta sakia, niin sopii sitä tässäkin."
"Siihenkö se jäi?"