"Eikö sinua väsytä?"
"Ei. Sitä minä vain, Augusta, että se on suku, suvun veri ja maku, joka rakkauden määrää — on sisin vaisto oikeasta — rakkaus, lajivaisto, se on hienoin vaisto, se on ihmisellä vain — ymmärrätkö — ja se on tulevia varten."
Augusta nousi ylös.
"Eikö sinulla ole nälkä, isä?"
"Ruokasalin ovi on lukossa, elä mene — äiti havahtuu. Anna minä istun täällä luonasi kerran."
Mutta Augusta läksi, haki ruokaa.
Äänetönnä söi isä.
Äänetönnä katseli Augusta syrjästä. Hän näki isän laihojen käsien liikkeet. Ja miten ne vapisivat. Hän näki kaulalihasten ponnistuksen.
Kuinka kaikki oli surullista.
Hän nousi, laittoi isälle vuoteen sohvalle, antoi oman peittonsa, kääri sen isän jalkojen ympäri.