"Kiitos. Kun sinä olit pieni, Augusta, ajatteli isä aina, ettei kukaan olisi sinulle kylliksi hyvä, ei kukaan kylliksi hyvä."
"Koeta nukkua!"
Augusta odotti, kunnes isä nukkui, katseli sitten hänen rentoa päätänsä.
Sellainen suu. Heikko isä oli.
Mutta kenelläkään ei Augusta ollut nähnyt isän korkeaa otsaa, ei niitä silmiä, jotka joskus toisen sisimpään katsoivat, näyttivät kaiken ymmärtävän.
Sellaista miestä kuin isää voisi Augusta sietää virheineen.
Rakastaa sellaista kun saisi.
Augusta tunsi pistävän katkeruuden rinnassaan. Eikö hän olisi ansainnut enemmän? Ja miksi hän oli ollut niin heikko, niin heikko, lupautunut miehelle, jota ei rakastanut?
Mutta mitä hän siitä. Siitä oli kärsitty kyllä.
Isä säikähti unissaan.