"Se on totta", sanoi Eriika ja nousi ylös, "tulen pian takaisin."
"Pukuhuoneen pöydällä laukussani on rasia. Rakas Anna, kiiruhda hänen jälkeensä, ettei hän yksin."
Eriika oli jo lähtenyt. Hän ei huomannut Annaa, joka tavoitti hänet ja kulki hänen vierellään. Hajuvesien, puuterin ja paljaan ihon tuoksu hulmahteli heidän ympärillään ja ikäänkuin verkkona laskeutui Eriikan silmien eteen ja etensi esineet hänestä. Hän kulki kuin unissaan oikein tajuamatta. Hermoissaan tunsi hän levottomuutta. Hänestä oli käsittämätöntä, jotakin käsittämätöntä kaikessa. Loppumaton ihmismeri, joka aaltoili hänen ympärillään, puhetta ja naurua, joka jäi hänen jälkeensä ja haihtui kaukaiseksi huminaksi.
Mitä hän etsi — mitä hän tahtoi — mitä teki hän täällä?
Häntä värisytti. Sitten kulki näkymätön käsi pitkin hänen ruumistansa, hiveli, tyynnytti ja lamautti hänen hermonsa jäykiksi ja kylmiksi. Hän ei voinut liikauttaa itseään. Hämäryys katosi. Välähti valoa ja tutut kasvot ilmestyivät yhtäkkiä hänen silmiensä eteen ja katosivat samassa.
Hetki vain ja kaikki oli ohi.
"Mikä sinulle tuli?"
"Ei mitään, ei mitään", kuin tuskan huuto pääsi se hänen huuliltansa.
Hän tarttui Annan käsivarteen, hänen täytyi levätä.
"Sinä olet aivan kalpea."
"Tukahduttaa."