He tulivat pukuhuoneeseen.
"Odotetaan, että pääsemme suuren peilin eteen. Missähän se laukku lienee?"
"Minä etsin. Istu sinä sen aikaa."
Eriika istuutui ja nojasi paljaalla kyynäspäällään outoon, kylmään pöytään. Kuinka elämä olisi ollut helppoa, jos se salainen sairaus ei olisi häntä vaivannut? Kun hän oli heikompi, tulivat hänen hermonsa rauhattomiksi, sydämessä oli puristusta ja kädet tekivät liikkeitä, joita hän ei voinut hallita, mutta joita muut eivät olleet vielä huomanneet. Ja ne kasvot ilmestyivät. Kenties hän luulotteli, kenties se oli mielikuvitusta, kuitenkin näki hän ne ilmielävinä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt, kun Eriika hänen mallinaan oli istunut.
Hän oli heikentynyt sen ajan jälkeen. Hän kulutti silloin itseänsä, tuhlasi voimiansa. Mihin? Kaikkeen siihen, siihen kiduttavaan. Kun hän istui hänen edessään tarkasteltavana, antoi hän hänen katseensa hallita itseänsä. Se katse tunki hänen sydämeensä, sieluunsa, ruumiiseensa, kaikkialle. Sen edessä ei Eriika ollut mitään, sen edessä täytyi hänen alistua, ja paljastua. Hänellä ei saanut olla mitään peitettävää, ei mitään sisimpää, ei pyhäkköä, jonne sillä toisella ei olisi ollut oikeutta astua. Kuinka hän oli ollut kurja ja voimaton ja kuinka hän vain himoitsi, himoitsi heittäytyä sen katseen raiskattavaksi? Hän oli halpa, kurjan kurja, jolla ei ollut muuta kuin yksi himo, saada alistua, ja yksi nautinto, kärsiminen, oman kurjuutensa tunto.
Rakastiko hän sitä vierasta, joka oli vallan hänen ylitsensä ottanut ja leikitellyt ne muutamat viikot hänen sairaalla sielullaan ja jättänyt hänet vaatimatta mitään muuta?
Ei, hän ei rakastanut. Jos sitä olisi vaadittu, olisi hänen täytynyt rakastaa ja kaikkensa antaa. Hänellä itsellään ei ollut mitään määräämisvaltaa eikä tahtoa itsensä yli. Hänen sielunsa oli pienen pieni osa sen toisen voimakkaamman sielusta, mitä siellä tahdottiin ja ajateltiin, tahtoi ja ajatteli hänkin. Tarvittiin vain vähäinen ilme, pieni vivahdus siinä katseessa, ja hän ymmärsi totella. Se oli selvää, se puhui hänelle tarkemmin kuin vuosien läheisyydet olisivat puhuneet. Sanoja eivät he tarvinneet, niitä ei monta vaihdettu. Kaikki oli selvää ilmankin. Oli jonkinlainen luonnon pakko kuulua siten hänelle, avautua, olla hänen omansa. Kenties tarvitsi toinen häntä vain työtänsä varten. Käytti valtaansa, kun voi. Oliko se oikein? Hänen asiansa ei ollut tutkia sitä. Ei hän edes sitä ajatellut.
Eriika oli silloin kihloissa. Hän purki kihlauksensa. Kenellekään toiselle ei hän silloin tahtonut kuulua, kenellekään toiselle ei tiliä itsestään tehdä. Oli helpompaa ja selvempää niin.
Ja kun hän sanaa sanomatta matkusti pois ja jätti Eriikan, tuntui Etiikasta, kuin hän olisi saanut suuren lahjan, oman elämänsä, oman itsensä takaisin.
Mutta kuitenkin tunsi Eriika vielä hänen läsnäolonsa, tunsi, ettei hän voinut enää olla yksin, siellä kaukana ihmiserämaassa kulki toinen, jolla oli oikeus häneen, joka seurasi häntä, minne ikinä hän meni, jonka kuva oli hänen sieluunsa poltettu, niin että hän oli näkevinään, että hän näki hänet välistä edessänsä elävänä.