Rintaani ahdisti.
"Tietysti, tietysti —"
"Kuinka me nyt tähän johduimme?"
"Niin, kuinka?"
Aurinko paistoi hänen silmiinsä. Hymy välähti hänen katseessansa. Tahi oliko se vain auringonsäde, joka leikki siinä hänen silmäripsillänsä?
Tahi näkikö hän alastomuuteni, aavistiko, kuinka avuton olin, kun hairahdin sellaista puhumaan? Mutta minä tunsin hänen katseensa hyväilyn. Ja minä katsoin vain, enkä mitään peittänyt.
Lausuin pari sanaa. En muista mitä. Hän hymyili minulle. Niin, hän hymyili —
Tahi erehdyinkö, niinkuin monesti ennenkin? Kenties ei hän hymyillytkään.
Tarkastin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja aurinko raukaisi hänen väsyneitä silmäluomiansa, niin että ne peittivät nyt katseen kokonaan.
Kenties ei hän hymyillytkään. Jos minä sen tietäisin. Miksi olisi hän minulle hymyillyt?