"Eikö sitä siis todellakaan ollut?"
Ja siihen loppui ajatus. Hän ei päässyt etemmäksi.
Mutta miksi hän taas tätä ajatteli? Mistä tuo kummallinen tuska yhä kohosi?
Oliko hän tyytymätön mieheensä? Ei, ei hän ollut. Hän ei saanut olla.
Sillä hän sai liiaksikin. Mitään ei hän ansaitsisi.
Ja Margaretan silmät kostuivat omaa mitättömyyttään ajatellessa. Hän painoi silmäluomensa kiinni, ja kyynelten puristuessa tuli olo helpommaksi, alkoi tuntua suloiselta ja hyvältä. Kellä oli maailmassa parempi kuin hänellä? Ei kellään, varmaankaan ei kellään.
Oli hän onnellinen näinkin. Hänellä oli sija maailmassa, häntä tarvittiin, häntä rakastettiin, ei häneltä mitään puuttunut, vakautumista vain. Oli hän onnellinen. Oli. Sillä ei hän muutakaan voinut olla. Hänellä oli kaikkea, mitä ihminen voi vaatia. Miksi oli hän kiittämätön miehelleen, joka niin paljon oli hänelle antanut, niin paljon häntä rakasti?
Rakasti Margaretakin. Rakasti. Hän silitteli keveästi sairaan kalpeaa kättä ja suuteli sitä hellästi.
"Oma rakkaimpani, parhaimpani." Ne olivat muistosanoja ja ne toivat ihania menneitä hetkiä sairaan mieleen.
"Kiitos, rakas! Sinä olet elämäni kaunein ajatus ollut."
"Sinä et saa kiittää minua. Minun on kiittäminen sinua paljosta. Sinä nostit minut rinnallesi, sinä olet elämän minulle antanut."