Ensi kerran pitkiin aikoihin ajatteli hän näin lämpimästi.
Sairas sulki tyytyväisenä väsyneet silmänsä, ja Margareta hiveli keveästi hänen otsaansa.
Kuinka hän ei olisi rakastanut tuota miestä? Hän rakasti, rakasti!
Muita mahdollisuuksia ei voinut olla. Miksi hän oli epäillytkään?
Sillä jos samalla sijalla olisi vaikka kuka levännyt sairaana, hän olisi rakastanut häntäkin, vaikka kuinka vieras ja outo olisi ollut. Hän olisi säälinyt ja ymmärtänyt häntä, olisi ollut hellä hänelle samoin kuin miehellensäkin, olisi samoin voinut lohdutella, samoin vaalia, samoin rakastaa, vaatimatta itselleen mitään sijaan.
Hän ei vain ollut ymmärtänyt elämää, ei sea vaatimuksia. Ei kukaan ollut opettanut, että oikea rakkaus semmoista juuri olikin.
Nyt hän sen ymmärsi. Nyt hän varmaan tiesi, että hän rakasti, sillä oli kuin koko hänen olentonsa olisi rakkaudeksi tullut.
Ja hän rakasti kaikkia, koko maailman ihmisiä, rakasti heitä lämpimästi, kuinka ei sitten sitä, jonka kautta hän oli sen oppinut, kuinka ei sitten omaa miestänsä.
ANITA
Pieni Anita oli tullut.
Anita, pappiveljen ottotytär kaukaisesta pitäjästä.