Palvelijat liikkuivat punaisina kiireestä ja kuiskivat hiukan vain siellä tuvanpuolella toisilleen. Ei joudettu kinaamaan.
Sillä agronoomi Göran oli tiukka mies. Hän ei säästänyt sanojaan, ei katsonut eteensä, jos hänet suututettiin.
Ja palvelijat vapisivat aina hänen edessänsä.
Juuri ennen Anitan tuloa oli hän yhden ajanut pois koko hovin palveluksesta. "Teidän päivänne on lopussa, vasta kun nuo työt ovat valmiit", oli hän määrännyt.
"Meidän päivämme on lopussa, kun iltakello soi", oli yksi uskaltanut.
"Sinun päiväsi on lopussa juuri nyt!" Ja miehen oli lähteminen, ja sillä hyvä.
Häntä huvitti jäljestäpäin miehen rohkeus, mutta muuten hän halveksi noita tyhmiä ihmisiä, punaisenkiiltävine naamoineen. Työjuhtia ne olivat, eikä mitään muuta.
Yhdenarvoisiako muka kaikki ihmiset? Ooh — kamarihaaveita!
Mitä noillakin oli ihmisyyttä, olla töllöttivät suu auki ajattelematta mitään, raastoivat vain, söivät, nukkuivat täyteen sulloutuneissa tuvissa, ja tylsä katse, se tylsä katse, se häntä enin suututti.
Monta kertaa se oli häntä raivostuttanut, ja hän olisi lyönyt heitä, mutta sai hillityksi kuitenkin.