Aina samoja katseita, aina samoja kaikkialla!
Ei ainoatakaan sivistynyttä ihmistä asunut koko suuren, yksinäisen hovin läheisyydessä.
Ja hän kaipasi usein ihmisseuraa.
Iltasin, silloin kun työstä väkien luota tultua ei väsyttänytkään kuten tavallisesti, jäi hän istumaan ylös yksinänsä.
Kammottavan kolkot olivat suuren suuret, melkein tyhjät yläkerran huoneet. Hän oli koettanut kuljetuttaa huonekaluja kaukaa kaupungista, mutta hän ei sietänyt niitä sittenkään.
Jumala, jos olisi oma vaimo!
Ja hän näkikin hänet silloin hämärässä ympärillään pehmeästi liikkuvan, näki hymyn, näki vartalon, tunsi hänen läheisyytensä, tunsi hänen lämpimän ruumiinsa, tunsi hänet kaikkialla, ooh, hän tunsi.
Hänen tarvitsi olla vain silmät ummessa, antaa ajatustensa lentää ja mielikuvien vaihdella ja kohota.
Mutta sitten laskeutuivat ne ja häntä vaivasi. Kuinka ne uudistuivatkin yhä kiusaamaan.
Sillä vaimon, mistä hän sen otti, hän ei tiennyt ketään, ei ketään. Ja nuoruuden rakkaudet olivat ohitse. Voi, jos silloin arvasi.