Ja Anita-lapsella riitti puhetta. Hän kertoi kotoansa, kertoi itsestänsä, kertoi puoliksi puhjenneista ajatuksistansa avonaisesti sedälle. Kenellekäs sitten, ellei sedälle, joka niin hyvin ymmärsi lapsen mielen.
Mutta iltasilla harvenivat sanat. Anita oli väsynyt.
Setä itse oli kaunistellut nurkkakamarin Anitalle. Valkea sänky oli keskellä huonetta ja vihreätä akkunain edessä.
"Eikö sinua peloita yksinäsi, Anita-lapsi, setä nukkuu kyllä tuossa viereisessä huoneessa."
"Ei minua peloita, mutta jätä ovi auki, eihän se sinua haittaa?"
"Ei ollenkaan. Hyvää yötä vain!"
"Hyvää yötä! Suutele kunnollisesti, vanha setä! Minä olen siihen tottunut!"
Ja Anitan hento ruumis painautui luottavasti setää vasten.
Ja sedän kädet vapisivat, kun hän painoi hänet vuoteelle ja peitteli häntä.
Setäraukka! Pois sedän täytyi!